Järjestömme 21 000 jäsentä ovat jakautuneina 70 yhdistykseen. Niistä 24 yhdistyksessä on alle 100 jäsentä. Yhdistysten lukumäärälle on vuosien saatossa käynyt kuin kuntien määrälle maassamme, viime vuonnakin jälleen yksi pieni yhdistys lopetti toimintansa. Mitä asiassa voitaisiin tehdä? Pitäisikö asiassa jotain tehdä? Miksi pienet ovat kauniita ja tarpeellisia – ainakin niiden omasta mielestään?
Leppävirran Senioriopettajien toiminta on mielestäni ollut aktiivista ja monipuolista, toki korona-aika on ikävät jälkensä jättänyt. Aikana ennen koronaa teimme monenlaista. Bussimatkaa Mäntyharjun Salmelaan, Mäntän Serlachius-museoon (syyskuussa -21!?), Mikkelin teatteriin ja Jalkaväkimuseoon, Kuopioon museoihin ja teatteriin (Leonardo da Vincin näyttelyyn -21). Matkoilla on ollut normaalisti n. 25 osallistujaa, mikä on mielestäni aikamoinen määrä huomioiden jäsenmäärämme, alle 70 senioria.
Lisäksi käymme kerran viikossa kuntosalilla, järjestämme kävelytapahtumia lähiympäristössä, käymme yhteisillä seniorilounailla, syömme tietenkin jouluaterian, digikurssinkin olemme järjestäneet jäsenillemme. Katselin juuri tilastojamme ja huomasin, että esim. 2018 meillä oli lähes 50 tapahtumaa, joissa kävijöitä oli noin 700. Tilaisuuksista toki reilu puolet oli kuntosalikäyntejä, joissa keskimääräinen joukko on ollut 13-14 reipasta kollegaa. Kuinka monen ison tai isohkon yhdistyksen tilaisuuksissa käy vuodessa joukko, joka on 10-kertainen jäsenmääräänsä nähden?
Tapahtumien ja kävijöiden määrästä voi mielestäni tehdä johtopäätöksen, että me pienet maalaisyhdistykset olemme erittäin tärkeitä jäsenillemme. Jo pelkästään toisten senioreiden tapaaminen eri tilaisuuksissa tuo vaihtelua ja elämisen makua meille kaikille. Paikkakunnallamme ei ole kaupunkien tarjoamia huveja ja kulttuurikohteita, vaan kaikki on lähdettävä hakemaan vähintään kymmenien, jopa satojen kilometrien päästä. Mukavahan reissussa on käydä, mutta siinä on yksi ongelma: kaikki maksaa. Pienen yhdistyksen saama jäsenmaksupalautus ja mahdollinen lisätuki hurahtaa helposti yhteen bussimatkaan ja teatterikäyntiin, vaikka osan kuluista maksavat aina osallistujat.
Siksi haluamme kovasti muuttaa OSJ:n rahanjakopolitiikkaa suosimaan pieniä yhdistyksiä. Pitäisi vain kehitellä järjestelmä, joka olisi mahdollistamassa ja parantamassakin meidän pienten elämää ilman, että suuremmat joutuisivat kohtuuttomasti kärsimään. Hyvällä tahdolla sellainen on löydettävissä.
Markus Harald
OSJ:n hallituksen jäsen
Leppävirran Senioriopettajien Yhdistyksen pj.