Ikääntyessä ihmisen näkökulma ja perspektiivi elämään laajenee kattamaan koko ihmisen elämänkaaren. Eläkeikä onkin usein ajankohta, jolloin moni alkaa miettiä, mistä olen tullut, minkälainen sukuni on ollut ja miten edesmenneet sukulaiset ovat selvinneet elämässään. Kansalliskirjasto on ansiokkaasti digitalisoinut sanomalehtiä 1990-luvulta alkaen. Tällä hetkellä sanomalehtiä on digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa jo lähes 30 miljoonaa sivua.
Löysin sivuston sattumalta ja jouduin pian vanhojen lehtien kertomusten pauloihin. Sivusto mahdollistaa tietojen etsimisen jostain ilmiöstä, asiasta tai henkilöstä. Parhaimmillaan aineistosta voi löytää jo vuosikymmeniä sitten edesmenneen sukulaisen elämänkaaren ja hänen elämänsä merkittävimmät tapahtumat. Näin kävi minullekin, kun lähdin selvittämään isoisäni isovanhempien Bernhard Sarlinin (1828–1906) ja Amanda Roschierin (1829–1868) elämänkohtaloita yli 150 vuotta sitten.
Amanda Roschier kasvoi Saarijärven kirkkoherran David Roschierin perheessä Kolkanniemen pappilassa. Vanhemmat kuolivat Amandan ollessa noin 20-vuotias. Pian orvoksi jäätyään Amanda solmi avioliiton Viitasaarelta lähtöisin olevan papiksi valmistuneen Bernhard Sarlinin kanssa. Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista kaksi menehtyi varhaislapsuudessa. Erilaisten vaiheiden kautta perhe päätyi asumaan Tuusniemelle vuonna 1860.
Perheen asuessa Tuusniemellä laajamittainen nälänhätä levisi Suomeen ja Länsi-Eurooppaan. Suuret nälkävuodet vuosina 1866–1868 ajoivat Pohjois-Suomesta, Pohjanmaalta ja Savosta nälkiintyneitä kerjäläislaumoja etsimään ruokaa Keski- ja Etelä-Suomesta, missä sato oli ollut melko hyvä. Ne, jotka eivät kyenneet pakenemaan edemmäksi, kiertelivät kerjäten omassa seurakunnassa.
Tuusniemi sijaisi pahimmasta nälänhädästä kärsineessä Kuopion läänissä. Nälän kouristamia ja nälkätyyfusta potevia ihmisraukkoja riensi etenkin pappiloihin – myös Tuusniemen pappilaan – apua ja yösijaa etsimään. Avun antamisessa ja avun järjestämisessä keskeinen henkilö Tuusniemellä oli kirkkoherran rouva Amanda. Amandalla oli voimakas velvollisuudentunto auttaa hengellisessä ja ruumiillisessa kurjuudessa eläviä ihmisiä. Häntä on kuvattu luonteeltaan hellätunteiseksi, itsensä uhraavaksi ja suloiseksi henkilöksi, joka pyrki auttamaan pappilaan saapuneita nälän riuduttamia ihmispoloisia.
Nälkävuosina kuolleisuustaulukoihin ilmestyi mystinen tyyfus, johon laskettiin kuuluvan lavantaudin, toisintokuumeen, pilkkukuumeen ja punataudin. Köyhien olojen pakottama kiertolaiselämä, jatkuva nälkä ja huono hygienia heikensivät ihmisten vastustuskykyä, mikä edisti tuhoisien tartuntatautien leviämistä. Toisintokuumetta levittivät erityisesti täit, jotka helposti tartuttivat kulkijoita heidän yöpyessään ahtaissa oloissa.
Jälkikäteen kootuissa muistitiedoissa aikalaiset ovat kertoneet kerjäläisten kuolleen matkan varrelle ja metsiin, pakkaseen ja nälkään, mistä heidät sitten kevään tultua löydettiin. Ruumiit olivat myös saattaneet hautautua lumeen, jolloin ne löytyivät vasta keväällä lumien sulaessa. Ihmisiä kuoli niin paljon, ettei heille kaikille voitu järjestää omia hautajaisia, vaan ruumiit haudattiin ”päreiden väliin” niin, että pää ja jalat jäivät näkyville. Useita kymmeniä ruumiita saatettiin tuoda päivittäin hautausmaalle, jolloin ne jouduttiin latomaan korkeisiin ja pitkiin pinoihin halkojen tapaan, kunnes haudat ehdittiin kaivaa.
Vuosien 1866–1868 suuret nälkävuodet olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa ja Länsi-Euroopassa. Se oli tuhoisa väestökatastrofi, sillä nälkävuosien aikana Suomen väestöstä kuoli kahdeksan prosenttia. Pelkästään vuoden 1868 aikana Suomessa kuoli yhteensä 137 700 ihmistä.
Kesällä 1869 sää oli hyvä ja sato onnistui, mistä seurasi, että epidemiat alkoivat laantua pikkuhiljaa, mutta se oli jo liian myöhäistä Sarlinin perheelle. Auttaessaan nälkävuosina kerjäläisiä Amanda sai tartunnan ja kuoli tyyfukseen toukokuussa 1868. Kuollessaan Amanda odotti kymmenettä lastaan ja raskaus oli jo pitkällä. Äiti ja syntymätön lapsi haudattiin Tuusniemen hautausmaalle heinäkuun 2. päivänä 1868. Hauta on edelleen olemassa Tuusniemen hautausmaalla lähellä kirkkotapulia.
Bernhard säilytti muistona Amandasta hänen muistovihkonsa vuodelta 1844. Amanda oli saanut useita pienelle paperilappuselle kirjoitettuja muistovärssyjä ystäviltään ja sukulaisiltaan, jotka Bernhard kokosi pieneen laatikkoon. Vuosikymmenten kuluessa laatikko hajosi nurkistaan ja sivuistaan. Muistovihko on säilynyt läpi neljän sukupolven ja löytyi hiljattain sattumoisin, kun Amandan lapsenlapsenlapsi siivosi varastoaan.
Edesmenneiden sukupolvien elämä on ollut hyvin köyhää, työntäyteistä ja raskasta. Pelko läheisten menettämisestä ja myös omasta kohtalosta on aiheuttanut jatkuvaa huolta ja murhetta. Alkeellisissa ja hyvin vaikeissa olosuhteissa kukaan ei päässyt helpolla. Yksittäisen ihmisen elämänkulun seuraaminen tuo näkyväksi meille vuosikymmeniä myöhemmin eläneille elämän kovuuden ja miten kaikista vaikeuksista oli selvittävä.
Mikäli sinua mietityttää, miten edeltävät sukupolvet selvisivät elämässään, kannattaa käydä selailemassa digitoitujen lehtien sisältöä digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa. Voit tehdä siellä ahaa-elämyksiä ja löytää jotain aivan uutta tietoa tai näkökulmaa, mikä antaa uudenlaista perspektiiviä tämän päivän elämän iloihin ja suruihin.
Seija Blomberg
OSJ:n hallituksen ja työvaliokunnan jäsen
Kajaanin Seudun Senioriopettajien varapuheenjohtaja