Monen puhtaan liekin vuosien tuhka peittää.
Mut jostain takaa aikojen menneitten
yhä silmiini kirkkaus lapsuuden joulujen
sädekimpun lämpimän, himmentämättömän heittää.
Kuva kaikista kaunein mieleeni heijastuu:
tupa hohtavan puhdas ja koreiltu joulupuu,
takan äärellä äiti valkoista puuroa keittää.On ehointa yllä, on saunasta palattu juuri.
Pian käydään poikki sen kaivatun kynnyksen,
jota kohti on kuljettu päiviä laskien.
Jo on käsillä hetki, tuokio suuri,
kun kuusen kynttilät liekkeihin leimahtaa,
On tuvassa lämmintä, kirkasta, juhlaisaa
ja ikkunan takana tähdet ja hankien muuri.
Tämä Kaarlo Sarkian runo vie minut joka vuosi lapsuuteni mummulan jouluun. Matkustimme junalla Tampereelta Etelä-Pohjanmaalle. Voi kuinka olimmekaan odottaneet joulupuuhia! Äkkiä matot ulos lumeen ja tuvan siivous alkoi. Paapalla oli jo turskat lipeässä saunan padassa. Lipeäkalahan oli ehdoton jouluruoka; sen kanssa perunaa ja valkokastiketta mustapippurilla höystettynä. Peruna-, lanttu-, porkkana- ja maksalaatikot paistettiin hyvissä ajoin leivinuunissa. Iso joulukinkku muhi siellä meheväksi aaton vastaisen yön. Joulutortut, kuivakakut, piparkakut ja muut pikkuleivät odottivat pullaa, jota leivottiin vasta aattoaamuna. Meidän lasten herätessä pullataikina oli jo kohoamassa. Mummu oli keittänyt myös riisipuuroa ja luumukiisseliä. Niillähän se aattoaamu alkoi. Voi niitä kaikkia tuoksuja! Kissat kiehnäsivät jaloissa, josko jokin makupala sattuisi tippumaan.
Ei joulua ilman joulukuusta. Paapalla oli lupa hakea kuusi naapurin metsästä 20 kilometrin päästä. Sinne hän polki pyörällänsä ja myöhemmin myös mopolla kuusta hakemaan ellei naapurin Paavo ollut ehtinyt tuoda kuusta traktorinsa kyydissä. Kuusen koristelu oli yksi aaton kohokohdista. Eläviä kynttilöitä laitettiin jonkin verran. Niitä sitten koko joulun ajan vahdittiin, taisipa välillä jokunen kuusenoksa palaakin… Suomen liput kiersivät nauhoina kuusen ympäri, oksilla oli pumpulia, niistä roikkui karamelleja ja kaiken kruunasi hopeasuikaleet sekä latvatähti.
Kun paappa oli suorittanut navetta-askareensa, oli saunomisen aika. Meidät pienimmät kannettiin tai kipitimme itse joenrantaan. Jokeen hakatusta avannosta noudettiin vettä peseytymistä varten. Saunan jälkeen pukeuduttiin juhlavaatteisiin. Paappakin puki päälleen tumman puvun ja valkoisen paidan. Mummulla oli juhlamekon suojana puhdas punaruutuinen esiliina. Puuhaaminen ja touhu oli loppunut, jouluaaton vietto sai alkaa. Oli juhlan aika!
Miten hartaana pirtissä juhlavirren kajaa
sävel valtava: ”Enkeli taivaan lausui näin…”
Ja kuuntele, kuuntele, vaari koholla päin
nyt lukee: ”Koska he eivät saaneet majaa,
he menivät talliin härkien, lammasten luo…”
Miten liikuttaakaan lapsen sydäntä tuo:
härät, lampaatkin rakasti hyvää Vapahtajaa.Siks navetan, tallinkin asujat kunniaks joulun
tänä iltana leipää, herkkua suurta, saa.
Mut huomio – pukki jo ovelle kolkuttaa,
Lapin maasta se tullut on, takaa Tornion, Oulun.
Miten kummasti toiveet salaiset pukki ties!
Hymyhuulin onneensa vaipuu pikkumies
ja nukkuu vihdoin, vapaana pakosta koulun.
Joulupöydässä istuttiin kauan. Meistä lapsista se ei kuitenkaan tuntunut pitkästyttävältä vaan juhlavalta ja hienolta. Tunnelma oli lämmin ja harras. Aina joku meistä luki jouluevankeliumin. Opittuani lukemaan se oli useimmiten minun tehtäväni. Mummun Hulda-sisko istui penkin päässä. Hän lauloi kirkkokuorossa ja hänen kaunis äänensä kuului kirkkaimpana laulaessamme Enkeli taivaan -virttä. Kun jouluateria oli syöty, paappa lähti navettaan antamaan lehmille leivänkannikoita juhlan kunniaksi. Kuinka ollakaan, juuri paapan ollessa navetassa joulupukki kopisteli porstuassa. Pukilla oli harmaa lammasturkki ja pumpulinen naamari. Hän kovasti kyseli, ollaanko oltu kilttejä ja jakoi joululahjat. Paras lahja oli yleensä kirja, jonka lukeminen alkoi heti aattoiltana. Paapan tullessa navetasta hänelle kerrottiin pukin jo käyneen ja harmiteltiin, kun hän ei taaskaan ollut paikalla. Vuosien kuluessa veljeni puki samaisen turkin päälleen ja esitti meille joulupukkia.
Oi lapsuuden joulu, sulla ei määrää ajan,
on hetkiisi mahtunut autuas ikuisuus:
valo yössä, enkelilaulun ihanuus,
satu tosi ja riemukas, syntymä Vapahtajan,
ja lahjat ja herkut ja loiste silmien,
hyvä tahto ja havina taivaisten siipien –
Miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan?Oi lapsuuden joulu, vielä sen juhlaas salaa
käyn takaisin elämän sumean, mutkaisen tien.
Miten sokaissut kirkkaan lapsensilmäni lien,
sinun kynttiläs lempeät vielä sen kalvossa palaa.
Koen vieläkin riemusi ylitseläikkyvän
ja ihmettä katselen puhtaan syntymän,
teen rinnassa rauhalle, rakkaudelle alaa.Niin taas, kun illaksi painuu jouluaatto
ja juhlaa soittavat kellot temppelit,
sadun taikapiirissä siivin havisevin
tule luokseni, muistojen kalleimpien saatto!
Ja te tupaan käykää, rakkaat vainajat
te joulun katoamattomat haltijat,
tule. Äiti, lietesi luo, tule penkille taatto.
Joulun sanoma oli selkeä, joulu oli Jeesuksen syntymäjuhla. Tätä sanomaa mentiin kuuntelemaan kirkkoon joulupäivän aamuna, jumalanpalvelus alkoi seitsemältä. Paapan noustessa navettaan aikaisin aamulla hän sytytti kaikki talon lamput palamaan kirkkoon kulkijoita varten. Joulupäivänä ei saanut kyläillä. Me lapset laskettiin keskenämme pulkkamäkeä ja hiihdettiin joen töyräillä. Ainahan oli lunta ja pakkasta! Tiesimme, että tapaninpäivänä vietetään paapan syntymäpäivää ja silloin tulee vieraita.
Lämmöllä muistan lapsuuteni joulun mummulassa Etelä-Pohjanmaalla. Muistot ovat kalliit mummusta ja paapasta, isästä ja äidistä. Erityisesti tänä jouluna Kaarlo Sarkian runo puhuttelee minua. Vietän elämäni ensimmäistä joulua ilman äitiäni.
Muistorikasta joulua toivottaen
Merja-Helena Kärkkäinen
OSJ:n hallituksen jäsen