Tuokiokuva Helsingistä, sotaa käyvän maan pääkaupungista sotatalvena 1942. Pääkaupungin arkea ovat ankarat pakkaset, runsas lumi, pula lähes kaikesta ja jatkuvat jonot. Luminen talvi vaikeuttaa liikennettä. Arki on naisten vastuulla, kun miehet ovat rintamalla. Kaikista vaikeuksista huolimatta kaupunkikuva on toimelias ja kiireinen. Jokaisella suomalaisella on oma tehtävänsä, mistä huolehtia yhteisen hyvän eteen. Koululaiset keräävät useina koulupäivinä romua ja muuta jatkokäsittelyyn kelpaavaa tavaraa, sillä tehokas kierrätys tukee Suomen sotaponnisteluja ja turvaa toimeentuloa.
Romun keräyksessä kunnostautuu myös 13-vuotias äitini Eila. Toimeliaana pikkutyttönä hän päättää romun keräyksen ohessa koota ja lähettää tuntemattomille sotilaille paketteja kirjeineen sinne jonnekin. Pakettien kokoaminen on vaikeaa, sillä kaikki on kortilla. Ensin säännösteltiin sokeri ja kahvi jo lokakuussa 1939, sitten vilja ja voi ja lopulta kaikki keskeiset elintarvikkeet. Ponnistelut pakettien kokoamiseksi onnistuvat ja ne lähtevät sinne jonnekin.
”Kiitämme kauniisti lähettämästänne tuntemattoman sotilaan paketista. Tänne se eksyi kauas Karhumäen taakse korpeen. Meitä on tässä teltassa etupäässä Tuusulasta kotoisin olevia tykkipoikia. Paketista teimme tasajaon ja paketissa olleesta kirjeestä heitimme arpaa. Minä onnellinen sain kirjeen ja päätin heti vastata ja kiittää kauniisti. Onhan hauskaa, että te siellä kotirintamalla muistatte meitä ”tuntemattomia” täällä kylmässä kaukana itärintaman korvessa.”
”Kiitos kirjeestä, jonka sain jokin aikaa sitten. Suothan anteeksi, kun en ole aikaisemmin vastannut. Mutta täällä on ollut niin paljon muuta työtä tuon sodan takia. Jopa niin paljon, että aina ei edes ole ehtinyt kirjoittaa kotiakaan. Mutta nyt olemme lepäämässä, joten voin kirjoittaa niin kuin pyysit.”
”Pikku ystäväni! Parhaat kiitokseni paketistasi ja kirjeestäsi. Sain ne pari päivää sitten lomalta palatessani. Kakku maistui erinomaisesti ja on sitä vieläkin hiukan jäljellä, vaikka olen sitä toisillekin tarjonnut.”
Pikku Eilan paketit päätyvät Karhumäen korpimaisemiin Äänisen rannalle kevättalvella 1942. Kahdeksan kuukautta aiemmin kesäkuussa 1941 Suomessa oli syttynyt jatkosota. Syksyllä 1941 eletään jatkosodan hyökkäysvaihetta. Suomalaiset valtaavat Petroskoin, minkä jälkeen hyökkäys jatkuu Karhumäen suuntaan. Joulukuun 5. päivänä suomalaiset marssivat Karhumäkeen. Syksyn etenemisvaiheen jälkeen suomalaiset joukot määrätään jäämään saavutetuille linjoille. Alkaa kahden ja puolen vuoden mittainen asemasodan vaihe.
Karhumäki on pieni kaupunki Äänisen Poventsanlahden perukassa 155 kilometriä Petroskoista pohjoiseen. Sotilaat ihmettelevät, onko tämä todella kaupunki, sillä talot sijaitsevat etäällä toisistaan. Maasto on kumpuista ja mäkistä, minkä takia sotilaiden on vaikea saada selkoa, minkälainen kaupunki tosiasiassa on. Karhumäessä on huvipuisto, kuvapatsaita, teatteritalo, vanhanaikaisella tyylillä rakennettu vaalean sininen rautatieasema, jonka toisessa päässä on asema ja toisessa puhvetti. Kaupungissa on myös iso hotelli, joka vaikuttaa hienolta sekä paljon hallintorakennuksia. Kaupungissa on myös vaatimaton satama, jossa on siellä täällä rottelotaloja.
”Kävin joku päivä sitten Karhumäen tivolissa. Karhumäellä kun on niinkin hauska paikka. Se on suomalainen tivoli. Täällä on eri kauniit maisemat. Jylhiä mäkiä ja eri hienoja näköaloja. Mutta silti tekee mieli kovasti sinne Suomeen.”
”Kiitos kun toivoit hyvää taisteluonnea, sitä minulla on ollut tähän asti, pääsinhän nyt lepäämään. Olen täällä Karhumäen lähellä kylässä, jonka nimi on ”Saravaara”, katsopa kartastoa. Silloin kun olimme linjoilla, olin Seesjärven lähellä. Niin kuin huomaat, täältä on pitkä matka kotio Helsinkiin.”
Samasta perheestä on useampi perheenjäsen yhtaikaa rintamalla.
”Olen 22 v. pienen torpan poika. Meitä on täällä itärintamalla kolme veljestä ja minä olen heistä vanhin.”
”Lomani vietin Seinäjoella vanhempieni luona. Isäkin sai muuten määräyksen lähteä taas sotahommiin ja joutuu kannakselle aivan lähelle entistä rajaamme.”
Uutiset kotirintamalta kannustavat sotilaita.
”Vai niin että olet kerännyt paljon romua. Se on oikein hyvä, että kotirintamakin auttaa meitä omalla tavallaan. Jospa sota loppuisi pian.”
Sotilaat kokevat kirjeet ja paketit tuntemattomilta tärkeiksi.
”Tämä on eri hauskaa kirjoittaa ihan tuntemattomalle. En tiedä, kuka olet sen paremmin kuin nimen vain. Siksi pyydän, että lähettäisit valokuvan itsestäsi. Minä lähetän myös Sinulle heti kun vaan saan jonkun sopivan, sillä täällä otettuja kuvia ei saa lähettää kirjeissä. Niin että paras kai vaan tällä kertaa lopettaa tähän. Toivon Sinulle oikein hauskaa Vappua ja kevättä!”
”Rohkenen pyytää, että pikku Eila muistaisi minua ”tuntematonta” vielä toistekin sellaisella pienellä kirjeellä. Että minäkin pääsisin postin jaosta osalliseksi ja se toisi viihdykettä tähän ”tuntemattoman” yksitoikkoiseen elämään. Minä puolestani koitan parhaan mukaan lähettää ”putken” kautta terveiseni rajan taakse vanjoille.”
Karhumäen taistelussa sai surmansa 1500 suomalaista ja 8000 neuvostoliittolaista. Kirjeitä pikku Eilalle lähettäneiden tuntemattomien sotilaiden kohtalosta ei ole tietoa. Eilasta puolestaan tuli viiden lapsen äiti. Kotiäitivuosien jälkeen hän kouluttautui kansakoulunopettajaksi ja toimi perheen hoidon ohessa pitkään opettajana ja koulun rehtorina. Jälkipolvia hän opasti viimeiseen asti pohtien, että elämässä tärkeintä on toinen ihminen. Elämässä asiat tulee hoitaa yhdessä toimien. Vain oikein tekemällä selviää!
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Seija Blomberg
OSJ:n hallituksen ja työvaliokunnan jäsen
Kajaanin Seudun Senioriopettajien varapuheenjohtaja